Kari Hotakainen

Kari Hotakainen on 9.1.1957 syntynyt, Porista kotoisin oleva suomalainen kirjailija. Hän on aloittanut uransa toimittajana, mutta siirtyi vapaaksi kirjailijaksi 1996. Helsingissä hän on nyt asunut vuodesta 1986. Kirjailijanuran lisäksi hän on ollut myös tekstinsuunnittelijana ja kolumnistina Helsingin Sanomissa. Toimittajana Hotakainen on työskennellyt Savon Sanomissa ja STT:llä. Hotakainen on kahden lapsen isä ja ollut naimisissa äänikirjailija Tarja Laaksosen kanssa vuodesta 1983 asti.

    Kirjailijanuransa Hotakainen aloitti runoudella, ja hänen ensimmäinen teoksensa oli, aiheiltaan hyvin suomalainen, Harmittavat takaiskut(1982). Runokirjojen jälkeen Hotakainen siirtyi tekemään myös lasten- ja nuortenkirjoja. Niiden kautta hän lopulta päätyi romaaneihin, joista ensimmäinen Buster Keaton – elämä ja teot ilmestyi 1991. Tällä teoksella Hotakainen voitti Savonia - palkinnon vuonna 1993 ja samalla teoksella hän oli ehdokkaana Runeberg – palkinnon saajaksi.Kirjojen teemoja ovat yksinäisyys ja rakkaus, mutta runojen perussävy ei ole pessimistinen tai surullinen vaan lähinnää ironinen. Hotakaisen vuonna 2002 ilmestynyt romaani Juoksuhaudantie sai Finlandia-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Lisäksi Pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon näytelmästään Punahukka 2006.

    Muita palkintoja ovat muun muassa: Kalevi Jäntin palkinto 1988, Nuori Suomi-palkinto 1993, Topelius-palkinto 2000 ja Varjo-Finlandia 2003. Hotakaisen teoksia ovat muun muassa: Juoksuhaudantie (2002), Huolimattomat (2006) ja Jumalan sana (2011).

Iisakin kirkko (WSOY, 2004)

Kirja kertoo leskeksi jääneen 72-vuotiaan Paavo Kuitusen tarinaa hetkestä, kun hän lyyhistyy kaupan punnituskoneen viereen aivoverenvuodon vuoksi. Hän joutuu sairaalaan ja herää sieltä liikuntakyvyttömänä ja ilman muistojaan. Päähenkilö kuitenkin kuntoutuu nopeasti ja aloittaa keräilemään muistojensa palasia takaisin yhteen. Hän joutuu käymään läpi kaikki muistot niistä ihanista kesähetkistä entisen vaimonsa Kyllikin kanssa, mutta myös sielua kivistävät kohtaukset, jotka hän mieluummin olisi jättänyt unholaan.
    Kertomus etenee sairaalassa, jossa hän kerää itseään kokoon ja samalla lukija pääsee selvyyteen hänen menneisyydestään ja siitä miten miehestä on tullut sen kaltainen. Miehellä on noin nelikymppinen poika Pekka, joka on Pietarissa tekemässä kultausta Iisakin kirkkoon, jota kunnostetaan Pietarin 300-vuotispäivän kunniaksi. Isällä ja pojalla ei ole läheiset välit, eivätkä he ole jutelleet toistensa kanssa pitkään aikaan. Tähän on vaikuttanut suuresti heidän erilainen uskonsa. Isä on ollut aina varma, ettei Jumalaa ole olemassa, ja siihen hän on myös poikansa kasvattanut. Heidän tiensä kuitenkin erosivat, kun poika tuli uskoon. Sairaalassa ollessaan vanhus päättää lähteä tapaamaan poikaansa ja selvittämään hänelle näkemyksiään uskosta ja elämästä.
    Pietariin saavuttuaan Pekka joutuu kuitenkin kaikenlaisten vastoinkäymisten kohteeksi ja päätyy lopulta poliisiasemalle, josta hänen poikansa hänet kuitenkin hakee. Lopulta vanha mies pääsee esittämään mietittyjä repliikkejä pojalleen, vai pääseekö sittenkään? Tarinan loppu jää hiukan auki, mutta isä ja poika löytävät eräänlaisen yhteyden, ja lukija saa itse tulkita onko loppu iloinen vai haikea.

Iisakin kirkko on kertomus, jossa yhdistyy vanhuus ja uskonto. Kirjassa on myös suuressa merkityksessä venäjä ja kirja onkin jaettu kahteen osaan I. Suomi ja II. Venäjä. I. osa kertoo Pekan ajasta sairaalassa ja II. osa hänen matkastaan Pietariin tapaamaan poikaansa. Kirja on suhteellisen helppolukuista ja siinä on paljon syvällistä pohdintaa menneisyyden vaikutuksesta sekä vanhuudesta ja sen tuomista vaikeuksista. Samalla romaaniin on liitetty vanhuksen kohtalo ja tulevaisuus, jotka saavat täysin uuden suunnan vain yhden tapauksen vuoksi.
    Lukijana kirja sai minut pohtimaan omaa tulevaisuuttani, ja miten sen haluan rakentaa. Kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille ovatkaan, ja miten omat aatteemme ja uskomme vaikuttavat koko elämäämme. Kirja oli mielestäni kuvattu hyvin realistisesti ja päähenkilön ajatusmaailma oli kuvattu tarkasti. Hotakainen oli ottanut selvää asioista, joita hän oli ottanut teokseensa mukaan. Hyvinä esimerkkeinä mm. kohtaukset, jotka liittyivät Raamattuun. Ne olivat tiedostettuja valintoja ja sopivat kirjan juoneen täydellisesti. Kirjassa oli myös paljon historiallista tietoa Venäjästä ja samoin Suomen ajasta. Taustatietoa annettiin siis hyvin, jotta kirjassa pysyi mukana, ilman että kaikkea tiesi etukäteen.
    Kirjassa on Hotakaiselle tyypillisesti mukana huumoria, erityisesti kohtauksissa sairaalassa, mutta vanhuksen riisto ja vartijatakaa-ajo Pietarissa ovat tavallaan surkuhupaisia kohtauksia myös. Hotakaisen useiden teosten tapaan tässäkin kirjassa päähenkilönä on miespuolinen henkilö ja tapahtumat liittyvät tavalliseen arkeen ja elämän todellisuuteen.
    Kirja oli lyhyt, ja se toimi, minulla ainakin, hyvänä matkalukemisena. Lukukokemuksena se ei mullistanut maailmaani. Olin aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Juoksuhaudantien, joka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, minkä vuoksi huomasin, että hänen tyyliinsä on päässyt hiukan sisälle. Se luultavasti helpotti lukemistani, kun tiesi minkä tyylistä teksti on. Iisakin kirkko oli melkoista pohdintaa nostattava teos, joka antoi aihetta miettiä tulevaisuudessa tulevaa vanhuutta ja omaa uskoa. Samoin kuin teoksen takakannessakin sanotaan ”miten vaikeaa on uskoa johonkin ja kuinka helppo uskoa on pilkata.” alkaa sitä todella miettiä omassa lähiympäristössä, jossa huomaa selvän eron ihmisten välillä riippuen hänen omasta uskostaan.
   Teosta voisin suositella oikeastaan kaikille. Ainakin, jos on lukenut muita Hotakaisen teoksia, kirja on varmasti tyylille uskollinen. Romaani on lyhyt, jonka vuoksi se ei vaadi suuria ponnisteluja tai ajan määrää. Kuitenkin teos saattaisi aueta paremmin vanhemmille ihmisille, jotka tietävät enemmän esimerkiksi Venäjän historiasta ja vanhusten elämästä. Kirja sopii myös pohtiville henkilöille, jotka pitävät siitä että saa hiukan miettiä lukemistaan.


Johanna Veuro

Juoksuhaudantie (WSOY, 2002)

Kari Hotakaisen kirjoittama romaani Juoksuhaudantie (2002) on tarina onnellisuuden pakkomielteisestä tavoittelusta ja sen hinnasta. Se on kertomus siitä, miten kaikki epätärkeä muuttuu tärkeäksi vasta silloin, kun sen menettää.

Romaani kertoo Matti Virtasesta, kotirintamamiehestä, joka on koko elämänsä tehnyt kaikkensa perheensä eteen. Hän hoitaa pyykit, ruuan, lastenhoidon sekä vaimonsa hyvinvoinnin ilman sen suurempia vaikeuksia, mutta parisuhde alkaa kaiken muun toiminnan ohella rapistua vähitellen kasaan. Kun riidan syttyessä Matin nyrkki sitten kerran heilahtaa, pakkaa vaimo lapsen mukaan ja muuttaa pois ystävättärensä luokse asumaan. Matti jää yksin kerrostalokaksioonsa ja alkaa kehitellä keinoja perheensä takaisin saamiseksi. Lopulta hän päättää hankkia jokaisen perheen unelmakodin viereisestä lähiöstä, talon, jollaisen hänen vaimonsa Helena on aina halunnut. Talon saamisesta muodostuu kuitenkin Matille pakkomielteinen kierre, johon sisältyy niin naapurien kotirauhan häiritsemistä kuin ihmisten kiristystä mitä julmimmin keinoin.

Kirja oli mielestäni osuva kuvaus suomalaisen miehen suhtautumisesta kivuliaisiin ja vaikeisiin asioihin. Tarinaan on helppo samaistua ja sen voi kuvitella todeksi, sillä Hotakainen kuvaa hyvin taitavasti pakkomielteisyyden vähittäistä kehitystä ja sitä, kuinka se odottamatta loikkaa valloilleen ja riistäytyy lopulta käsistä. Romaani on myös jäsennelty ajatuksella, mikä teki lukemisesta entistä kiinnostavampaa. Kertojina vaihtelevat monet ihmiset aina Matista kiinteistövälittäjään ja kappaleet olivat hyvin lyhyitä, mikä teki lukemisesta yllättävän nopeaa sekä mielenkiintoista. Kirja on jaettu neljään suurempaan kappaleeseen: perustukset ja salaojat, runko, harjannostajaiset ja muuttopäivä. Kaikki nämä kuvaavat osaltaan Matin taloprojektia ja yhdistävät lukijan taitavasti juonen eri osa-alueisiin.

Juoksuhaudantie on romaani, joka on voittanut sekä Finlandia-palkinnon että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon osakseen ja siitä on tehty myös elokuva. Se ei ole ihme, sillä tarina on varmasti tuttu liiankin monelle lukijalle. Hotakaisen älykäs juonen kulku sekä tapahtumien syvällinen kuvailu aukaisevat lukijalle maailman, josta ei voi päästää irti.


 Heidi Helminen

Syntisäkki (WSOY, 1995)

Syntisäkissä kertojana toimii pääosissa piru, mutta kirjasta kertova henkilö Juhani Puranen toimii myös kirjassa kertojana välillä. Teoksessa Juhani Puranen kyllästyy maalaiselämäänsä saarnaajaäitinsä Kertun hoivissa ja päättää lähteä maailmalle tekemään musiikkia. Kirjassa piru ohjailee Juhania, taiteilijanimeltään Kolkko-Jooseppia, haluamaansa suuntaan, eli syntiin. Kolkko-Jooseppi saa levytyssopimuksen ison levy-yhtiön kanssa ja hänestä tulee hyvin suosittu blues-tähti. Kirjassa seurataan Juhanin matkaa ja elämää.
Juhani Purasen isä on koko kirjan ajan peitossa Juhanille. Hän luulee isänsä Jaakko Purasen kuolleen ennen syntymäänsä, mutta oikeasti hänen isänsä on kyläseppä Pölönen. Juhanin elämää seurataan itse pirun kertomana. Piru halveksuu Jumalaa ja hänen huolimattomuuttaan ja saa lopulta Juhanin ajattelemaan samoin. Musiikkimaailmassa Kolkko-Jooseppi ei koske alkoholiin ja pitää itsensä siistinä miehenä, mutta työpäivän ollessa ohi Juhani saattaa joskus riipaista kovat kännit. Muita henkilöitä kirjassa on Juhanin äiti Kerttu, joka on uskovainen, eikä siedä Jumalanpilkkaa. Kärttämä ja Nygren ovat levy-yhtiön pomo ja työntekijä.
Tapahtumat sijoittuvat alussa lähinnä Takapajulaan, joka on Juhanin kotikylä keskellä ei mitään. Kirjan edetessä miljöö vaihtelee Kolkko-Joosepin keikkapaikkojen myötä.
Teoksessa kiinnostavinta oli seurata Juhanin nuoruutta. Hänen nuoruus oli ongelmallinen ja sitä oli mukava seurata. Se oli kirjan mielenkiintoisin kohta. Kun kirjan kertoja oli piru ja tapahtumat muuttuivat sekaisiksi, kirjaa ei ollut enää mielenkiintoista lukea, vaan kirjan loppumista odotti. Mielestäni kirja olisi ollut kiinnostavampi, jos siinä olisi ollut joku selkeä tarina ja juoni, mutta oli tylsää seurata tavallisen muusikon elämää.

Anne Mäkelä