Kirja kertoo leskeksi jääneen 72-vuotiaan Paavo Kuitusen tarinaa hetkestä, kun hän lyyhistyy kaupan punnituskoneen viereen aivoverenvuodon vuoksi. Hän joutuu sairaalaan ja herää sieltä liikuntakyvyttömänä ja ilman muistojaan. Päähenkilö kuitenkin kuntoutuu nopeasti ja aloittaa keräilemään muistojensa palasia takaisin yhteen. Hän joutuu käymään läpi kaikki muistot niistä ihanista kesähetkistä entisen vaimonsa Kyllikin kanssa, mutta myös sielua kivistävät kohtaukset, jotka hän mieluummin olisi jättänyt unholaan.
Kertomus etenee sairaalassa, jossa hän kerää itseään kokoon ja samalla lukija pääsee selvyyteen hänen menneisyydestään ja siitä miten miehestä on tullut sen kaltainen. Miehellä on noin nelikymppinen poika Pekka, joka on Pietarissa tekemässä kultausta Iisakin kirkkoon, jota kunnostetaan Pietarin 300-vuotispäivän kunniaksi. Isällä ja pojalla ei ole läheiset välit, eivätkä he ole jutelleet toistensa kanssa pitkään aikaan. Tähän on vaikuttanut suuresti heidän erilainen uskonsa. Isä on ollut aina varma, ettei Jumalaa ole olemassa, ja siihen hän on myös poikansa kasvattanut. Heidän tiensä kuitenkin erosivat, kun poika tuli uskoon. Sairaalassa ollessaan vanhus päättää lähteä tapaamaan poikaansa ja selvittämään hänelle näkemyksiään uskosta ja elämästä.
Pietariin saavuttuaan Pekka joutuu kuitenkin kaikenlaisten vastoinkäymisten kohteeksi ja päätyy lopulta poliisiasemalle, josta hänen poikansa hänet kuitenkin hakee. Lopulta vanha mies pääsee esittämään mietittyjä repliikkejä pojalleen, vai pääseekö sittenkään? Tarinan loppu jää hiukan auki, mutta isä ja poika löytävät eräänlaisen yhteyden, ja lukija saa itse tulkita onko loppu iloinen vai haikea.
Iisakin kirkko on kertomus, jossa yhdistyy vanhuus ja uskonto. Kirjassa on myös suuressa merkityksessä venäjä ja kirja onkin jaettu kahteen osaan I. Suomi ja II. Venäjä. I. osa kertoo Pekan ajasta sairaalassa ja II. osa hänen matkastaan Pietariin tapaamaan poikaansa. Kirja on suhteellisen helppolukuista ja siinä on paljon syvällistä pohdintaa menneisyyden vaikutuksesta sekä vanhuudesta ja sen tuomista vaikeuksista. Samalla romaaniin on liitetty vanhuksen kohtalo ja tulevaisuus, jotka saavat täysin uuden suunnan vain yhden tapauksen vuoksi.
Lukijana kirja sai minut pohtimaan omaa tulevaisuuttani, ja miten sen haluan rakentaa. Kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille ovatkaan, ja miten omat aatteemme ja uskomme vaikuttavat koko elämäämme. Kirja oli mielestäni kuvattu hyvin realistisesti ja päähenkilön ajatusmaailma oli kuvattu tarkasti. Hotakainen oli ottanut selvää asioista, joita hän oli ottanut teokseensa mukaan. Hyvinä esimerkkeinä mm. kohtaukset, jotka liittyivät Raamattuun. Ne olivat tiedostettuja valintoja ja sopivat kirjan juoneen täydellisesti. Kirjassa oli myös paljon historiallista tietoa Venäjästä ja samoin Suomen ajasta. Taustatietoa annettiin siis hyvin, jotta kirjassa pysyi mukana, ilman että kaikkea tiesi etukäteen.
Kirjassa on Hotakaiselle tyypillisesti mukana huumoria, erityisesti kohtauksissa sairaalassa, mutta vanhuksen riisto ja vartijatakaa-ajo Pietarissa ovat tavallaan surkuhupaisia kohtauksia myös. Hotakaisen useiden teosten tapaan tässäkin kirjassa päähenkilönä on miespuolinen henkilö ja tapahtumat liittyvät tavalliseen arkeen ja elämän todellisuuteen.
Kirja oli lyhyt, ja se toimi, minulla ainakin, hyvänä matkalukemisena. Lukukokemuksena se ei mullistanut maailmaani. Olin aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Juoksuhaudantien, joka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, minkä vuoksi huomasin, että hänen tyyliinsä on päässyt hiukan sisälle. Se luultavasti helpotti lukemistani, kun tiesi minkä tyylistä teksti on. Iisakin kirkko oli melkoista pohdintaa nostattava teos, joka antoi aihetta miettiä tulevaisuudessa tulevaa vanhuutta ja omaa uskoa. Samoin kuin teoksen takakannessakin sanotaan ”miten vaikeaa on uskoa johonkin ja kuinka helppo uskoa on pilkata.” alkaa sitä todella miettiä omassa lähiympäristössä, jossa huomaa selvän eron ihmisten välillä riippuen hänen omasta uskostaan.
Teosta voisin suositella oikeastaan kaikille. Ainakin, jos on lukenut muita Hotakaisen teoksia, kirja on varmasti tyylille uskollinen. Romaani on lyhyt, jonka vuoksi se ei vaadi suuria ponnisteluja tai ajan määrää. Kuitenkin teos saattaisi aueta paremmin vanhemmille ihmisille, jotka tietävät enemmän esimerkiksi Venäjän historiasta ja vanhusten elämästä. Kirja sopii myös pohtiville henkilöille, jotka pitävät siitä että saa hiukan miettiä lukemistaan.
Johanna Veuro
Lukijana kirja sai minut pohtimaan omaa tulevaisuuttani, ja miten sen haluan rakentaa. Kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille ovatkaan, ja miten omat aatteemme ja uskomme vaikuttavat koko elämäämme. Kirja oli mielestäni kuvattu hyvin realistisesti ja päähenkilön ajatusmaailma oli kuvattu tarkasti. Hotakainen oli ottanut selvää asioista, joita hän oli ottanut teokseensa mukaan. Hyvinä esimerkkeinä mm. kohtaukset, jotka liittyivät Raamattuun. Ne olivat tiedostettuja valintoja ja sopivat kirjan juoneen täydellisesti. Kirjassa oli myös paljon historiallista tietoa Venäjästä ja samoin Suomen ajasta. Taustatietoa annettiin siis hyvin, jotta kirjassa pysyi mukana, ilman että kaikkea tiesi etukäteen.
Kirjassa on Hotakaiselle tyypillisesti mukana huumoria, erityisesti kohtauksissa sairaalassa, mutta vanhuksen riisto ja vartijatakaa-ajo Pietarissa ovat tavallaan surkuhupaisia kohtauksia myös. Hotakaisen useiden teosten tapaan tässäkin kirjassa päähenkilönä on miespuolinen henkilö ja tapahtumat liittyvät tavalliseen arkeen ja elämän todellisuuteen.
Kirja oli lyhyt, ja se toimi, minulla ainakin, hyvänä matkalukemisena. Lukukokemuksena se ei mullistanut maailmaani. Olin aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Juoksuhaudantien, joka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, minkä vuoksi huomasin, että hänen tyyliinsä on päässyt hiukan sisälle. Se luultavasti helpotti lukemistani, kun tiesi minkä tyylistä teksti on. Iisakin kirkko oli melkoista pohdintaa nostattava teos, joka antoi aihetta miettiä tulevaisuudessa tulevaa vanhuutta ja omaa uskoa. Samoin kuin teoksen takakannessakin sanotaan ”miten vaikeaa on uskoa johonkin ja kuinka helppo uskoa on pilkata.” alkaa sitä todella miettiä omassa lähiympäristössä, jossa huomaa selvän eron ihmisten välillä riippuen hänen omasta uskostaan.
Teosta voisin suositella oikeastaan kaikille. Ainakin, jos on lukenut muita Hotakaisen teoksia, kirja on varmasti tyylille uskollinen. Romaani on lyhyt, jonka vuoksi se ei vaadi suuria ponnisteluja tai ajan määrää. Kuitenkin teos saattaisi aueta paremmin vanhemmille ihmisille, jotka tietävät enemmän esimerkiksi Venäjän historiasta ja vanhusten elämästä. Kirja sopii myös pohtiville henkilöille, jotka pitävät siitä että saa hiukan miettiä lukemistaan.
Johanna Veuro
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti